ruuti, kuten yleisesti tiedetään, keksivät kiinalaiset 800-luvulla jKr.ja levisivät sitten länteen, esiintyen Lähi-idän muslimimaissa 1200-luvun puolivälissä ja Euroopassa 1300-luvun alussa.
ensimmäinen maininta ruutiaseista keskiajan Euroopassa on Firenzestä vuodelta 1326, jolloin kaupunginisät tilasivat pieniä tuliaseita muurien puolustamista varten.
sieltä niiden käyttö lisääntyi mullistavin seurauksin sodankäynnille mantereella. On esitetty väite, että joka neljännesvuosisata 1320-ja 1450-lukujen välillä ruutiaseiden käyttö kehittyi yhä nopeammin kuin koko seuraavan kolmen vuosisadan aikana.
vaikka niiden vaikutus taistelukentille kestäisi hieman kauemmin ennen kuin ne olisivat todella tehokkaita, tykkien käyttö – jotka tunnetaan eri tavoin nimillä ”culverins”, ”serpentines” ja ”bombards” niiden koon mukaan – muutti keskiaikaisen sodankäynnin yleisimmän muodon, sieges.
tykit pystyivät hakkaamaan aiemmin jykevät seinät palasiksi päivissä tai jopa tunneissa. Osmanit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 useiden tykkien avulla, eikä vähiten valtavan ”Basilikaksi” kutsutun pommituksen avulla, joka saattoi kuulemma heittää 600 kilon (272 kilon) kivipallon yli kilometrin päähän.
ihmeellistä kun kenraalit epäilemättä löysivät tykkejä, niiden käyttöä haittasi juuri se, mikä teki niistä niin tehokkaita, eli ruuti.
tähän asti tykistö oli vaatinut vääntöä, painoja tai vain tavallista vanhaa ihmislihasta heittääkseen ammuksen sen vaatiman etäisyyden, mutta tykit tarvitsivat ponneaineen.
ruuti eli mustaruuti on kolmen alkuaineen: rikin, puuhiilen ja kaliumnitraatin sekoitus, joka tunnetaan myös nimellä salpietari. Niihin on sekoitettu 75% salpietaria, 15% puuhiiltä ja 10% rikkiä.
rikki ja puuhiili olivat keskiaikaisten ruutivalmistajien saatavilla, mutta salpietari, suurin alkuaine, oli lähteeltään hieman hankalampi. Osa oli saatavilla kaupan kautta, mutta se oli valtavan kallista.
1380-luvulle tultaessa keskiajan asesepät kuitenkin huomasivat, että maa -, virtsa -, lanta-ja kalkkisekoitus pystyi tuottamaan haluttuja (joskin haisevia) tuloksia.
erityisesti virtsa on avain salpietarin tuottamiseen, koska se tuottaa ammoniakkia, jonka happi ja bakteerit muuttavat nitraateiksi – magnesiumin, kalsiumin ja kaliumin sekoitusta, kahta edellistä et halua, koska ne ovat hyvin hygroskooppisia, joten jauhe kastuu hyvin helposti.
yhdistämällä hajoavaa ainetta virtsaan ja happeen varhaiset ruutivalmistajat jäljensivät tietämättään sitä, mitä maaperässä tapahtuu, jotta kasvien tarvitsemat nitraatit saataisiin kasvamaan. Kasvien puuttuessa muodostuu sen sijaan nitraattikiteitä, jotka voidaan sitten kerätä.
Syyrialainen tiedemies Hassan Al-Rammah selitti tutkielmassaan vuodelta 1270, että salpietaria voitaisiin saada liuottamalla nitraattikiteet veteen ja sekoittamalla ne puutuhkaan, joka sattumoisin sisältää paljon kaliumkarbonaattia. Kaliumionit korvaavat kalsiumin ja magnesiumin ja jättävät kaliumnitraatin.
mielenkiintoista on, että vaikka kenen tahansa ihmisen tai eläimen virtsa riittää, useat salpietarireseptit suosittelivat nimenomaan ”viininjuovan miehen” virtsaa, jota oli epäilemättä helppo löytää Italiasta ja Espanjasta, jotka olivat keskiaikaisen jauheen valmistuksen keskuksia.
tämä saattaa olla yksi keskiajan alkemian hokkuspokkusaineista, mutta edellisen yön ryyppyputken virtsa voi haista melko voimakkaasti ammoniakille ja voi olla, että siinä on korkeampia hivenaineita, joita maksa ei ole vielä käsitellyt.
on vaikea sanoa, mikä tämän todellinen vaikutus salpietarin valmistamiseen oli, ehkä se voisi nopeuttaa kiteiden muodostumista tai edistää suurempia. Keskiajan järki uskoi sen tehokkaampaan.
ja alkoholista tuli tärkeä myös itse ruudin sekoittamisessa. Kun ensin oli sekoitettu tarvittavat määrät puuhiiltä, rikkiä ja salpietaria yhteen, ne jauhettiin hienoksi jauheeksi, jota kutsutaan ”serpentiiniksi”.
mutta hyvin usein tämä johti siihen, että aineet erottuivat toisistaan jälkeenpäin, kun ne joutuivat kärryissä kuljetettavien aineiden tärinän kohteeksi tai joutuivat liian tiiviiksi, mikä molemmat johtivat epätasaiseen palamiseen, joka vähensi räjähdyspotentiaalia.
1300-luvun lopulla ja 1400-luvun alussa ruutivalmistajat oppivat, että ainesosien sekoittaminen nesteeseen sai heidät sitoutumaan paremmin yhteen ja että heidän etunsa oli turvallisempi, koska ruutipölyä leijui vähemmän avotulen aikakaudella.
niinpä viinietikkaa, tislattua väkiviinaa, viiniä ja jälleen kerran ”viiniä juovan miehen virtsaa” (keskiaikaiset ihmiset todella käyttivät virtsaa paljon) käytettiin luomaan tahnaa, joka voitiin sitten kuivata, hajottaa ja sitten seuloa eri jauheen jyviksi, joista suurin oli maissin (vehnän) korvan kokoinen, joten sitä kutsuttiin ”suolajauheeksi”.
voidaan varmasti kuvitella, että keskiaikaiset ruutivalmistajat väittivät työnantajalleen, että tip-top-ruudin valmistamiseen tarvittiin ylimääräisiä viiniannoksia ja mahdolliset viat voitiin selittää pois heidän saamiensa annosten laadulla.
juomisella näyttää siis olleen osansa varhaisen ruudin luomisessa, mutta alkoholin ja ruudin välillä on vielä yksi muistamisen arvoinen yhteys, ja se on ”ruutia todistavien” väkevien alkoholijuomien alkuperä.
termi juontaa juurensa 1500-luvulle, jolloin tislatut väkevät alkoholijuomat olivat yleistymässä juomana sen sijaan, että ne olisivat olleet lääkäreiden ja alkemistien yksin säilöttyjä käytettäväksi sekoituksissaan ja muissa vastaavissa.
kuten aina, hallitus siirtyi nopeasti verohelpotuksiin, joiden verokanta riippui niiden vahvuudesta. Alkoholipitoisuuden testaamiseksi sanotaan, että ruutipala (epäilemättä suurempi ’maissi’) kastettaisiin hengessä ja sytytettäisiin.
jos ruuti vielä syttyi, niin se tarkoitti, että Henki oli ”ylivarma” (nykyään 57% tai korkeampi) ja siten korkeammassa veroluokassa.
tämä menetelmä lopetettiin Isossa-Britanniassa vuonna 1816 ominaispainotestin hyväksi ja termi ”proof”, joka tosin on yhä käytössä Yhdysvalloissa, korvattiin alkoholipitoisuuden vakiomittana ABV: llä vuonna 1980.
mutta-ehkä-se tarina toistuu.
