kerrotaan monia tarinoita eläimistä, jotka Bushmannit tuntevat niin hyvin.
kauan sitten, kun eläimet olivat vielä uusia maapallolla, sää oli hyvin kuuma, ja se vähä vettä, mitä siellä oli, jäi altaisiin ja pannuihin. Yhtä näistä vartioi riehakas paviaani, joka väitti olevansa ’veden Herra’ ja kielsi ketään juomasta uima-altaallaan.
kun seepra ja hänen poikansa tulivat alas juomaan, hänen nuotionsa ääressä istunut paviaani hyppäsi ylös. ’Menkää pois, tunkeilijat’, hän haukkui. Tämä on minun lammikko ja minä olen veden Herra.”
”vesi on kaikille, ei vain sinulle, apinanaama”, huusi takaisin seepran poika. ’Jos haluat sen, sinun täytyy taistella sen puolesta’, vastasi paviaani hienossa raivossa, ja hetken kuluttua kaksikko oli lukittu taisteluun. He kulkivat edestakaisin, kunnes seepra antoi mahtavalla potkulla paviaanin lentää korkealle Krantzin kallioiden sekaan heidän taakseen. Paviaani laskeutui lyönti istuimellaan, ja vielä tänäkin päivänä se kantaa paljasta paikkaa, jossa se laskeutui. Seepra hoiperteli takaisin paviaanin tulen läpi, joka kärvensi sen ja jätti raitoja sen valkoiseen Turkkiin. Järkytys sai seepran laukkaamaan tasangolle, jossa se on siitä lähtien pysynyt. Paviaani perheineen pysyy kuitenkin korkealla kallioiden keskellä, jossa ne haukkuvat uhmakkaasti kaikkia vieraita, ja pitävät häntäänsä helpottaakseen kaljujen laikkujensa hiiltymistä.
jokivariksen kaulan ympärillä olevan valkoisen laikun tai kauluksen sanotaan syntyneen bushmannien vaimojen sitomasta läikästä. Naiset kiinnittivät läskin ennen kuin lähettivät linnun etsimään miehiään, jos nämä palasivat myöhään pitkän päivän metsästyksen jälkeen. Ei ole aivan selvää, oliko rasvan tarkoitus ylläpitää varista hänen pitkällä lennollaan vai palauttaa aviomiehet, kun hänet löydetään, mutta se on varmasti jättänyt Varikselle lähtemättömän tahran paitansa etupuolelle!
tarinassa kuinka käärme menetti jalkansa, Kuu kuvataan sympaattisena jumaluutena, joka katsoi tulevaisuuteen ja näki, että hirvittävä kuivuus oli uhkaamassa. Hän kutsui Rukoilijasirkkaa. ’Sinun täytyy ottaa vaimosi ja lapsesi ja kaikki linnut ja eläimet ja muuttaa pois tältä alueelta, sillä kohta täällä ei ole mitään muuta kuin autiomaa’, hän varoitti häntä. Niin Rukoilijasirkka kertoi kaikille, ja kaikki eläimet pakkautuivat ja vaelsivat paikkoihin. Kaikki paitsi käärme, jolla oli siihen aikaan jalat kuten muillakin eläimillä. Hän oli laiska, eikä uskonut mantista. Minä jään tänne. Kuivuutesi ei huoleta minua, hän sanoi. Mutta pian, kun ei satanut ja ruoho kuihtui ja kaikki pienet lihavat Sammakot hyppivät pois, käärme hoikistui ja tuli nälkäiseksi ja päätti seurata muita. Siihen mennessä maa oli kuitenkin muuttunut autioksi, ja jokainen väsynyt jalka, jonka käärme oli pannut hänen eteensä, upposi kuumaan hiekkaan. Lopulta hän huusi epätoivoissaan: ’Oi Kuu, häpeän itseäni. Pelasta minut auringolta, niin muutan Tapani.’Kuu sääli olentoa, ja hetken kuluttua käärme huomasi, että sen jalat olivat kutistuneet pois, ja kiiltävällä ihollaan se pystyi liukumaan helposti kuuman hiekan yli vajoamatta siihen kuten ennen. Meille ei ole kerrottu, muuttiko käärme todella tapansa, kun hän oli löytänyt tiensä ulos autiomaasta, mutta ottaen huomioon yleiset tunteet näitä matelijoita kohtaan, mielestäni on kyseenalaista!
